Mitä kilpaurheilu antaa minulle?

Nina Suomi, 14 maaliskuuta 2015

Muistatteko sen fiiliksen, kun lapsena aina jouluaaton jälkeen, tuntui sellainen mieletön tyhjiö, ja haikea olo siitä, kun tapaninpäivä lähestyy ja joulu kaikkine joulupiirrettyineen häämötti loppuaan? Muistan ainakin harmitelleeni usein sitä, kun taas piti odottaa kokonainen vuosi seuraavaan jouluun, ja toivoi vuoden päivien kuluvan nopeammin, vaikka ne tuntui matelevan etanan askelin eteenpäin.
Miksi aikuisena tästä ei ole enää tietoakaan? Nyt huomaa vuosien kirjaimellisesti vyöryvän eteenpäin, viikonloput tuntuu tunneilta ja kesäloma pidennetyltä viikonlopulta. Välillä mietin, että kuka ihmeessä on keksinyt kaikki nämä kliseet "elä hetkessä" ja "nauti jokaisesta päivästä kuin se olisi viimeinen"?? Varmaan joku ironiaa täynnä oleva stand-up koomikko, joka nauraa partaansa katsellessaan ihmisten hölmöä sekoilua päivästä toiseen.


Viikonloppuna kuulin taas jotakin vähintään yhtä nasevaa kuin tuon "Carpe diem" lauseen. Kyseessä jälleen ihminen, joka ei minua sen kummemmin tunne, mutta koki tarvetta ilmaista kuinka narsistinen laji fitness hänen mielestään on. Että hänkin on nuoruudessaan treenannut paljon, mutta nykyään ei enää jaksa, vaan haluaa nauttia elämästään. OK, kiitos tästä palautteesta. Taittelenkin palautelappunne tuosta taskuuni ja lupaan käyttää sitä tulevaisuudessa, jos joskus vessapaperi sattuisi loppumaan kesken. Näiden "nuoruudessaan treenanneiden" kohdalla olen kyllä usein miettinyt, että onkohan heitä urheilun lopettamisen jälkeen kenties puraissut jokin lihansyöjähyönteinen, vai mihin kaikki vuosien varrella kovalla työllä tehty hardcore-lihas on oikein hävinnyt kokonaisuudessaan? Kuin tuhka tuuleen, kuin pieru saharaan?? Luulisi treenistä nyt edes jotain jäänteitä jääneen, mutta kun jalkojen väliin saisi suurinpiirtein työnnettyä kelohongan, nii pikkaisen aina alkaa mietityttämään...

Ja siis kyllä. Kestän toki kritiikkiä. Kaikilla saa, ja tulee olla omat mielipiteensä. Mutta en ehkä aikuisten oikeasti vaan jaksa vaihtaa niitä vapaa-ajallani, kun tarkoitus olisi pitää hauskaa hyvässä porukassa. Ja sitten kun en jaksa jutella, niin usein alkaa juuri tämän kaltainen kiukuttelu. Nooh, joskus sitten totean vain, että niin, jos hillomunkki, sydänvika ja diabetes on se mitä joku haluaa itselleen tavoitella, niin siitä vaan. Itse viihdyn parhaiten juuri tällaisena. Harmi kun minulla on niin huono muisti. En sitten millään tahdo muistaa, että idiootille pitäisi aina puhua idiootin kieltä.


No jos nyt sitten kertoisin miksi itse harrastan tätä narsistista lajia? Miksi jaksan vuodesta toiseen syödä vihanneksia, ja tuoretta lihaa, enkä lipittää lonkeroa ja tapella aamuyöstä grillillä? Siksi, että olen onnellinen juuri tällaisena. Siksi, että rakastan urheilua. En pysty istumaan pitkiä aikoja paikoillani lievän keskittymishäiriöni vuoksi, ja endorfiinipotku päivässä tekee minusta oikeasti vaan mukavamman ihmisen. Urheilun avulla jaksan tehdä paljon muitakin asioita: nukkua hyvin, tehdä paljon töitä, iloita ystävieni ja perheeni kanssa, syödä hyvää, puhdasta ruokaa, kasvaa henkisesti ja kohdata elämässä paremmin myös muita vastoinkäymisiä. Olla vahva. Olla heikko, olla juuri tällainen, oma itseni.
Kilpaileminen opettaa myös nöyryyttä, minulle se on opettanut myös taidon pysähtyä, ja miettiä elämän asioita monesta eri näkökulmasta. Se on antanut minulle avaimet moneen eri oveen: kun valitsen oikean oven, pääsen eteenpäin. Jos valitsen väärän oven, oikea ovi sulkeutuu. Kun vihdoin pääsen kovan työn jälkeen eteenpäin, väärä ovi on ja pysyy takanani, enkä sen kummemmin enää koskaan jää sitä murehtimaan.

En millään tavalla koe, että joudun luopumaan asioista. Päinvastoin. Luovun niistä mielelläni. Esim. alkoholin juominen on yksi näistä asioista, jota en juurikaan kaipaa. Toki voin välillä nauttia lasillisen hyvää punaviiniä, mutta ainoastaan hyvässä seurassa. Kilpailuihin valmistautuminen edellyttää yleensä sen, että syö säännöllisesti ja käyttää myös vitamiineja, magnesiumia, omegaa yms. Myös nämä vaikuttavat suuresti jaksamiseeni ja energiatasooni etenkin talvella. En koe, että en "saisi" syödä kaikkia herkkuja joita haluaisin. Itse asiassa, voin melkein syödä mitä vain, ilman että siitä sen kummemmin jää muistoja lantion seudulle. Tosin se, mitä oikeasti haluan syödä, on sitä ruokaa, joka tuo minulle hyvän olon. Ennen Mexicon matkaamme, en ollut 3 vuoteen ollut kertaakaan kuumeessa. Olen myös nähnyt läheltä, kuinka sairaudet voi runnella ihmiskehon huonoon kuntoon. Niitä kun meille annetaan vain yksi ja ainoa. Oma kehomme on kenties paras lahja, jonka koskaan tulemme saamaan. Lajin kautta olen tutustunut ihan mielettömiin ihmisiin, saanut uusia ystäviä, ja ennen kaikkea oppinut paljon itsestäni. Miksi ihmeessä en siis tekisi tätä?! 


Jos joku ihan tosissaan luulee, että kyseistä kilpaurheilua harrastetaan vain ulkonäön takia, niin voin rehellisesti kertoa, että löytäisin siihen kyllä helpommankin tavan. Ei kukaan oikeasti treenaa 5-10h viikossa pelkän ulkonäön vuoksi, vaan se nyt valitettavasti vaan sattuu olemaan sellainen sivutuote, joka tulee sen muun hyvän olon, energisyyden, valovoimaisuuden ja onnellisuuden myötä. Ihme juttu muuten, että miksi jotkut kaipaa aina perusteluja tekemisilleni? Enhän minäkään vaadi tilitystä siitä, miksi joku tykkää rassata autoaan tai soittaa poikkihuilua. Nooh, kunhan soittavat. Huilua. Suutansa nyt osaa kuka tahansa soitella. ;)

Elämä menee oikeasti tosi nopeasti ohitsemme, jollemme välillä mieti, mitä teemme, sanomme, ja kuinka kohtelemme toisia ihmisiä.
Nauttikeehan auringosta ja toisistanne hyvät ihmiset, sieltä se kevätaurinko pikku hiljaa pilkahtelee! :)


Nina Suomi
Team Sportlife

comments powered by Disqus